maanantai 30. marraskuuta 2015

Norjalaisista sähköasennuksista ja -asentajista

Jokin aika sitten postilaatikkoon kolahti ilmoitus, että meille kotiin tulee sähkölaitetarkastaja. Kirjeen mukaan tällaisia tarkastuksia tehdään noin seitsemän vuoden välein. Havaitut puutteet pitää korjata määräajassa tai asunnon omistalle tulee seuraamuksia.

Eräs aikaisempi asukas - ei kuitenkaan se, jolta ostimme asunnon - on remontoinut asunnon kauttaaltaan noin 10-15 vuotta sitten. Kyseinen henkilö oli kuulemma ammatiltaan rakennusmestari, ja hoiti remontin pääosin itse. Yleisesti ottaen jälki on siistiä, mutta joitakin pikku yksityiskohtia olen pannut merkille, jotka voisivat olla vielä hiukan ammattitaitoisemmin tehtyjä. Niin kuin nyt esimerkiksi tietyt sähkötyöt kellarikerroksessa, joka ennen remonttia oli ilmeisesti kylmä tila.

No, niihinhän se tarkastajakin sitten takertui. Kuvissa on pari esimerkkiä siitä, mitä EI saa tehdä. Ei ainakaan Norjassa - suomalaisista määräyksistä en tiedä. Ensimmäisessä kuvassa näkyy miten lämminvesivaraajan sähköjohto on laitettu näppärästi piiloon seinälevyn taakse. Ehdottomasti kiellettyä, sanoi tarkastaja, sillä tällaisen irrotettavan johdon pitää olla näkyvillä. Toisessa kuvassa olevat sähköjohtojen liitoskohdat taas pitää ehdottomasti kapseloida ja löysinä roikkuvat johdot kiinnittää kattoon.


Näitä viritelmiä olin katsellut säännöistä tietämättä lähinnä sillä silmällä, että olisi siistimmän näköistä, jos kaikki sähköjohdot ja harmaa putki, joka sisällöstä ei ole tietoa, eivät olisi niin näkyvillä. 

Ulkoa, talon nurkalta sen sijaan löytyi viritelmä, jonka minäkin - edelleen säännöistä mitään tietämättä - olin arvellut olevan laiton. Ulkovarastoon oli vedetty sähköt jatkojohdon avulla. Johdon toinen pää oli talon seinässä olevassa pistorasiassa, ja toinen pää oli liitetty pistokkeella varaston alta tulevaan sähköjohtoon. Ja tosiaan vielä tarkennuksena, että talon ja varaston välisen johdon kumpaakaan päätä ei ollut asennettu kiinteästi, ja varaston puoleinen töpselisysteemi oli maassa varaston alla. Tämä viritys on ollut käytössä ties kuinka monta vuotta. Eipä siis ollut yllätys, että tarkastajakin kirjasi jatkojohtovirityksen korjattavien asioiden listaan.

Olen kuullut erinäisiä juttuja norjalaisten tee-se-itse -sähköasennuksista, ja muistan edelleen, miten tähän asuntoon muuttaessamme yhden makuuhuoneen lämpöpatteri sai sähköä itsetehdyn näköisen jatkojohdon kautta. Mahdollisesti täällä on (ollut?) maan tapana säästää kustannuksista tekemällä sähkötöitä itse, jos vain taidot ovat vähänkin riittäneet. Siinä mielessä säännölliset tarkastukset ovat varmasti hyvinkin tarpeellisia.

Aavistukseni norjalaisesta tavasta hoitaa sähköasennuksia ihan itse sai vahvistusta, kun miehen kanssa aloimme keskustella löydettyjen vikojen korjaamisesta. Miehellä oli mielestäni aika omaperäisiä ratkaisuja mielessä. Hänen mielestään sallittuja, minun mielestäni ehdottomasti kiellettyjä. Ulkona olevasta varaston sähköjohtovirityksestä olin jo muutaman kerran ennen tarkastustakin arvellut, ettei se ole aivan laillinen, mutta mies ei nähnyt asiassa mitään varsinaista ongelmaa. Miehen ansioksi on kuitenkin sanottava, että hän pari yötä nukuttuaan luopui omista ratkaisuehdotuksistaan ja omaksui minun ajatukseni.

Yksi vioista, lämminvesivaraajan johto, oli meidän itsemme korjattavissa. Se muinainen remontoija oli nimittäin ollut näppärä ja rakentanut irrotettavan seinän, jonka takana on kyseisen johdon lisäksi kaikenlaista lvi-tekniikkaa. Jotta johto pistokkeineen saatiin seinän oikealla puolelle, irrotimme aika monta ruuvia, joilla seinäpaneli oli kiinnitetty. Ja sitten ne kaikki ruuvit piti vielä ruuvata takaisinkin. Mutta kaiken kaikkiaan suhteellisen helppo homma, johon ei tarvittu sähkömiestä. 

Muut viat sitten pitikin jättää ammattilaisen korjattavaksi. Sähköasentajan tehtäviin kuuluu myös raportointi tarkastusinstanssille, kun viat on korjattu. Äkkiseltään voisi kuvitella, että sähköasentajan käynti on läpihuutojuttu, mutta nyt ollaankin Norjassa, mañana-maassa.

Mies soitti sähköasentajalle, ja ilmoitti sitten minulle tämän tulevan tiettynä päivänä ja soittavan ennen tuloaan. Minun työni on sen verran joustava, että voin yleensä suht helposti tehdä etätöitä sellaisena päivänä, kun jonkun pitää olla kotona. Sovittu päivä lähestyi, ja varmistin mieheltä, mitä oli sovittu kellonajasta. Mies sanoi, ettei mitään. Ai niinkö? Tarkempi kuulustelu tuotti vastauksen, että sähköasentaja soittaa ja ilmoittaa, milloin on tulossa. Tai tarkkaan ottaen sähköasentaja oli luvannut vain soittaa. Ja tulee paikan päälle, jos ehtii. 

No niin... Oletus siis on, että asiakas istuu kotona odottamassa, josko sähköasentaja sattuisi tulemaan. Hienoa! (No ei todellakaan...)

Sovittu päivä koitti. Sähköasentajasta ei ollut kuulunut mitään aamu kymmeneen mennessä. Koska en aikonut viettää päivää kotona - vaikkakin töitä tehden - aivan turhan takia, tartuin puhelimeen ja soitin itse sähköasentajalle. Kyselin aivan kohteliain sanankääntein, milloin minun sopii odottaa asentajaa saapuvaksi. Äänensävyni saattoi kuitenkin olla hieman tiukahko, sillä asentaja antoi kellonajan ja yllättäen koputti oveen täsmälleen sovittuna aikana. En tiedä, miksei hän soittanut ovikelloa, ehkei halunnut herättää nukkuvaa lohikäärmettä, tai jotain...

Mutta saatiinko tällä visiitillä mitään töitä tehtyä? No ei! Ainoastaan vilkaistiin tulevaa työmaata. Ei siinä nyt mitään niin ihmeellistä nähtävää ollut, etteikö mies varmasti ollut kyennyt sanallisesti selittämään tilannetta. Sähköasentaja lupasi soittaa parin päivän sisällä ja sopia varsinaisen työnteon ajankohdan.

Sitä soittoa on nyt odoteltu viikko.

Käskin miehen soittaa sähköasentajalle. Jos tämä homma saadaan hoidettua ennen joulua, olen tyytyväinen. En kuitenkaan ole vakuuttunut, että näin tulee käymään. Enkä ole edelleenkään norjalaistunut niin paljoa, että suhtautuisin asiaan toteamalla, että "ei näille jutuille mitään voi". 

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Suvantovaiheessa



Runsas vuosi sitten tuskailin uuden työpaikan mukanaan tuomien kielellisten haasteiden kanssa. Uutta sanastoa tuli kuin saavista kaatamalla ja muutenkin työskentely-ympäristö edellytti norjan kielen käyttämistä aivan eri tasolla kuin aiemmassa työssä.

Selvisin kuitenkin hengissä ensimmäisistä viikoista, ja keväällä kehityskeskustelussa esimies totesi suullisen kielitaitoni parantuneen. Toisaalta ihme olisi ollut, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut, kun tosiaan jouduin - tai sain - käyttää kieltä paljon enemmän ja monipuolisemmin kuin aikaisemmin. 

Viime aikoina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kielitaidon kehittyminen edelleen on pysähtynyt. Tai ainakin hidastunut. Kun uusia kielellisiä haasteita ei enää tule jatkuvasti eteen, myöskään näkyvä oppiminen ei ole jokapäiväistä, ei edes jokaviikkoista. Järjellä ajatellen kehitys ei varmaankaan ole pysähtynyt mutta ehkä saapunut suvantovaiheeseen odottamaan seuraavaa aaltoa, joka pistää taas vauhtia rattaisiin. 

Uuden vieraan kielen oppiminen aikuisena on kaksijakoista. Jos oikein opiskelemalla opiskelee sanastoa ja kielioppia, asioiden mieleenpainaminen ja teorian muuntaminen käytännöksi voi tuntua hankalalta. Paljon vaikeammalta kuin alakouluikäisenä, jolloin erilaiset asiat jäivät päähän lähes itsestään ainakin ulkoaopettelun tasolla. Kuulostaako tutulta? 

Oppimista kuitenkin auttaa huomattavasti jos kieltä voi jatkuvasti harjoitella ympäristössä, joka toimii pääasiassa juuri sillä opiskeltavalla kielellä. Vieraskielisessä ympäristössä oppiminen ei myöskään rajoitu ulkoaopetteluun vaan siirtyy seuraaville tasoille, kielen rakenteiden ymmärtämiseen ja opitun soveltamiseen, sekä vielä eteenpäin omaehtoiseen kielen analysointiin ja oivallusten syntymiseen asioita yhdistelemällä ja arvioimalla lopputulosta. (Bloomin taksonomia

Mutta nyt tosiaan tuntuu siltä, että jonkinlainen katalyytti olisi tarpeen, jotta minun norjankielentaitoni jatkaisi kehitystään eikä jäisi pyörimään suvantoon. Kirjoitan mielestäni aika hyvin, ja niin sanoo myös saamani palaute. Prepositiot ovat edelleen ajoittain harhateillä, mutta vähitellen alan saada niitäkin kuriin. Periaatteessa norjan kielioppi ei ole mitenkään erikoisen vaikeaa. Käytännössä se, että norjalaisten itsensä kieliopillinen osaaminen saattaa olla horjuvaa, kuitenkin hämmentää ulkomaalaista, joka miettii, mikäköhän näistä kolmesta tarjolla olevasta esimerkkisuorituksesta mahtaa oikeasti olla se kieliopillisesti oikea.

Kirjoittamista useammin törmään haasteisiin puhuessa. Yhtäkkiä jotakin asiaa selittäessäni huomaan, etten tiedä kaikkia tarpeellisia sanoja - tosin nyt osaan jo useimmiten käyttää kiertoilmauksia. Myöskään kielen rakenteita ei ehdi aivan saada kohdalleen puhuessa, kun sanat tipahtelevat suusta joskus täysin vapaavalintaisessa järjestyksessä. 

Ilmoittauduin äskettäin vapaaehtoiseksi kirjoittamaan lyhyen artikkelin työpaikan nettisivuille. Todennäköisesti kyseessä oli hetkellinen mielenhäiriö, mutta ei siitä sitten enää oikein voinut perääntyä, kun järki alkoi taas toimia. Ja kun minulla kuitenkin oli päässä varsin selkeä ajatus siitä, miten homma hoidetaan, niin kaipa se siitä. Artikkelin kirjoittaminen edellytti haastattelun tekoa, minkä hoidin menneellä viikolla. Se vaikutti menevän ihan hyvin, minä ja haastateltavat ymmärsimme toisiamme, ja sain runsaasti käyttökelpoista materiaalia. 

Äänitin haastattelun, ja äänityksen kuunteleminen olikin sitten, no, sanotaan nyt vaikkapa mielenkiintoista. Muistaakseni en ole koskaan aikaisemmin kuullut itseni puhuvan norjaa, en ainakaan noin paljoa kuin haastattelua tehdessäni. Kieliopillisia virheitä omasta puheestani bongaillessani ihmettelin, miksen osaa puhua oikein, kun kuitenkin helposti kuulen, mitä virheitä teen, ja vieläpä tiedän, miten oikeasti kuuluisi sanoa. 

Aksenttini on selkeästi suomalainen, se ei ollut mikään yllätys. Joidenkin yksittäisten sanojen lievästi sanottuna erikoinen ääntäminen taas ei mene suomalaisuuden piikkiin, sen verran omituiselta ne kuulostivat. Eipä näitä tosiaan itse puhuessaan kuule, eikä kukaan ole edes ystävällisesti puuttunut asiaan.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Rutinaa liikenteestä


Norjalaisilla on samanlainen taipumus kuin suomalaisillakin pitää hajurakoa tuntemattomiin kanssaihmisiin. Tämän olen havainnut viime aikoina seistessäni aamuisin jonon jatkona bussipysäkillä.

Viime talven kuljin töihin Osloon junalla, koska se oli bussia nopeampi vaihtoehto siitä huolimatta, että ensin piti mennä bussilla lähimmälle rautatieasemalle. Bussimatkakin saattoi sujua nopeasti, melkein aikataulun mukaan, jos muuta liikennettä ei ollut liikaa. Mutta yleensä sitä oli, ja joukkoliikennekaista oli täynnä sähköautoja, joiden määrä lisääntyi jatkuvasti.

Sähköautojen lisääntymistä ei muuten pidä tulkita ympäristöystävällisen vaihtoehdon suosimisena. Käytännössä syyt ovat paljon pragmaattisempia. Sähköautoja suositaan verotuksellisesti ja niiden ei tarvitse maksaa tietulleja, joten rahaa säästyy. Myös mahdollisuus käyttää ruuhkatonta joukkoliikennekaistaa oli varmasti aikaisemmin yksi suosion syistä.

Tänä syksynä vaihtoin junan bussiin, kun tilanne muuttui. Sähköautot eivät saa enää käyttää joukkoliikennekaistaa ruuhka-aikoina, ellei autossa ole kuljettajan lisäksi myös matkustajia. Kun käytännössä useimmat autoilijat ajavat yksin, bussit alkoivat yhtäkkiä pysyä aikataulussa ja matka Osloon sujuu jopa nopeammin kuin junalla.



Bussin ikkunasta katsellessa ei käy kateeksi niitä ihmisiä, jotka ajavat töihin omalla autolla. Ruuhka Oslon suuntaan on melkoinen ja usein jono seisoo lähes paikoillaan. Minäkin kuljin omalla autolla töihin edellisessä työpaikassa ollessani ja sain osani jonossa matelemisesta. Siitä huolimatta oma auto oli julkisia kulkuneuvoja nopeampi vaihtoehto, koska pahaa ruuhkaa oli vain parin kilometrin verran. 

Tavallaan ymmärrän ihmisiä, jotka ajavat töihin, koska julkinen liikenne saattaa olla huono vaihtoehto varsinkin silloin, kun sekä koti että työpaikka kumpikaan eivät ole aseman lähellä, ja liikennevälinettä pitää vaihtaa pari, kolme kertaa. Jos bonuksena on, että lähin bussipysäkki on parin kilometrin päässä kotoa, liikkuminen julkisilla voi olla todella aikaavievää. Bussien ja junien kapasiteettikaan ei tunnu olevan aivan riittävä ruuhka-aikoina.

Toisaalta sitten ne, jotka ajavat autoillaan reittiä, jolla myös kulkee toimiva bussi- tai junayhteys, ihmetyttävät. Ihmisillä tuntuu olevan tarve päästä liikkumaan "vapaasti", vaikka se vapaus sitten tarkoittaisi jonossa matelemista. Esimerkiksi mieheni ei ole tottunut liikkumaan julkisilla vaan haluaa mieluiten ajaa itse. Hän on sentään saanut tuta liikenteen käytännön faktoja siinä määrin, että jonkinlaista ajattelutavan muutosta on ollut havaittavissa. Omalla autolla ajaminen on kuitenkin osa täkäläistä(kin) liikennekulttuuria, joka näyttää muuttuvan hyvin hitaasti.

Jokin aika sitten olleissa paikallisvaaleissa liikenne oli tärkeä teema jotakuinkin kaikille puolueille, ja kaikki lupailivat parempaa julkista liikennettä. Mielenkiintoinen sivujuonne keskustelussa oli autoteiden parantaminen liikenteen sujuvoittamiseksi. Sitä joku vastusti kiivaasti sillä argumentilla, että yksityisautoilijoiden liikkumista ei missään nimessä saa helpottaa.


Kotiin päin kuljen pääsääntöisesti junalla, koska Oslosta pois mennessä valtatiellä ei ole joukkoliikennekaistaa ja bussi seisoo samassa ruuhkassa kaikkien muiden autojen kanssa. Junalla kulkeminenkaan ei läheskään aina suju suunnitelmien mukaan, ja tämä oli yksi syy, miksi vaihdoin bussiin.

Junat nimittäin myöhästelevät huomattavan usein. Useimmiten kyseessä on muutaman minuutin viivästys, mutta joinakin päivinä koko junaliikenne jollakin rataosuudella pysähtyy teknisten ongelmien vuoksi. Jos liikennekatkos kestää vaikkapa puolikin tuntia tai jopa kauemmin, muutama tuhat ihmistä myöhästyy töistä. Ongelmat tuntuvat välillä kroonisilta, kun junaliikenne tökkii useampana päivänä viikossa. Ja Murphyn lain mukaan ongelmat ajoittuvat yleensä ruuhka-aikoihin.

Joskus tulee mieleen, että Norjan valtiollisella junayhtiöllä on aika rento asenne pienempiin viivästyksiin. Viestijärjestelmän häiriöt tuntuvat olevan tavallisin syy, mutta läheskään aina viivästyksen syytä ei kerrota. Joskus näytöllä lukee, että juna seisoo edellisellä asemalla (yläkuva). Kiva tietää, mutta milloinkahan se mahtaa saapua tälle asemalle?

Koottujen syiden ehdoton helmi on henkilökunnan puuttuminen. Alakuvan ilmoituksen mukaan junan on pitänyt odottaa henkilökuntaa. Pitäisiköhän tämä tulkita niin, että joku on myöhästynyt töistä? Ehkä tämä henkilö on mennyt junalla töihin.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Ulkomaalaisen oudot eväät



Lehtikaalipastaa - tänään päivällinen, huomenna lounas
Työpaikan lounaskanttiinin tarjonta alkoi muutama viikko sitten tympiä siinä määrin, että päätin boikotoida sitä kunnes tarjolle tulee jotakin parempaa ja laadukkaampaa. Tai kunnes muita vaihtoehtoja ei ole - mutta ainahan niitä löytyy. Niinpä olen sittemmin kunnostautunut eväiden tekemisessä. 

Ruisleipä on norjalaisille outoa, joten tottakai työkaverit olivat sen suhteen uteliaita, kun eväspaketista paljastui sitä. Ruisleipään liittyvät kysymykset olivat kuitenkin pientä sen rinnalla, millaisia uteluja muunlaiset eväät ovat herättäneet.

Norjalaisille lounas tarkoittaa yleensä leipää erilaisine päällyksineen. Leipälounasta syödään niin töissä, koulussa kuin kotonakin. Työpaikan kanttiinissa leipälounas on toinen kahdesta jokapäiväisestä vaihtoehdosta. Toinen on salaatti. 

Aika usein minun kotoa tuodusta lounaspaketistani löytyy edellisen päivän päivällisen tähteitä ellen sitten ole peräti varta vasten keittänyt kasaan jotakin nopeaa ja yksinkertaista lounasruuaksi. Mielellään jotakin mikrossa lämmitettäväksi soveltuvaa, mistä päästäänkin ensimmäiseen ihmettelyn aiheeseen.

Norjalaisten mielestä lämmin ruoka on middagsmat eli päivällisruokaa, vaikka sitä syötäisiin lounaaksi. Kyllä norjalaisetkin joskus syövät lämmintä lounasta, mutta useimmille sellainen ei ole lähellekään jokapäiväistä. Leipä se on, joka norjalaisen tiellä pitää! Norjalaiset ovat toki kuulleet, että ulkomailla syödään lämmintä lounasta, ja minäkin olen ruokani äärellä saanut erinäisiä kertoja vastailla kysymyksiin suomalaisesta lounaasta. Syödäänkö Suomessa tosiaan lämmin lounas joka päivä? Töissäkin? Koulussakin? Mitä se maksaa? Siis onko työpaikkaruokalassa on joka päivä lämmintä ruokaa? Ja sitä rataa.

Myös eväitteni tarkempi koostumus herättää mielenkiintoa. Erityisesti varta vasten lounaaksi tekemäni kokkaukset ovat pääsääntöisesti kasvisruokaa, mutta myöskään päivällisen tähteet eivät välttämättä sisällä näytettä koko eilisen päivän ateriasta vaan vain kevyemmän kasvisosuuden. Toinen viime aikojen kuuma kysymys koskeekin kasvisruuan syöntiäni.

En ole kasvissyöjä mutten myöskään tarvitse lautaselleni lihaa joka päivä. Norjalaisilla tuntuu olevan asiasta erilainen näkemys. Kun lautasellani on lämmintä ruokaa, joka ei sisällä lihaa tai edes kalaa, minulta kysellään varovasti, olenko kasvissyöjä. Tai jos käy ilmi, että kyseessä ovat päivällisen tähteet, kysymys saattaa kuulua, että syötiinhän meillä myös lihaa päivällisellä, syötiinhän. 

En osaa kuvitella, että kasvisruuan syöminen herättäisi Suomessa yhtä paljon kysymyksiä ja epäileviä katseita kuin täällä. Kasvissyönti tuntuu olevan jotenkin radikaalia, enkä ole edelleenkään tavannut yhtään norjalaista kasvissyöjää. Kuulemma kasvissyöjiä on myös Norjassa, mutta missä lie piilottelevat. Yksi työkavereistani sanoo olevansa kiinnostunut kasvisruuasta, mutta sekasyöjä hänkin kuitenkin on. 

Edellisessä työpaikassa salaattilounaan syöminen joka päivä oli joidenkin mielestä vähän ekstreemiä, jonkinlaista terveysintoilua. Nykyisessä paikassa salaatin syöminen on normaalia mutta lämpimän kasvisruoan syöminen erikoista. Mikähän logiikka siinäkin on? Tai ehkä siinä yhdistyy jo liian monta epänorjalaista tapaa - kasvisruoka ja lämmin lounas.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...