Laatikkoleikki

Tästä se alkaa. Olen viime aikoina keräillyt banaanilaatikoita kaupoista ja eilen osuin paikalle juuri oikeaan aikaan. Onnistuin kartuttamaan kokoelmaa peräti kahdellakymmenellä laatikolla. Eiväthän ne edes kaikki mahtuneet kerralla autoon, mutta kun kyseessä oli meidän lähikauppa, uuden hakureissun tekeminen ei aiheuttanut liikaa vaivaa. Mies tosin oli sitä mieltä, että loput voisi hakea huomenna, mutta käytin kuitenkin tilaisuuden hyväkseni heti. Huomiseen mennessä joku muu voisi ottaa laatikot! Ja tähänastisen kokemukseni mukaan lähikaupassa ei usein ole tarjolla näin paljon laatikoita kerrallaan.

Parhaat laatikonhamstrauspaikat ovat sellaisia, joissa tyhjät laatikot tuodaan automaattisesti esille asiakkaiden vietäväksi. Jos sen sijaan joutuu vaivaamaan kaupan työntekijää, tulos on todennäköisesti laiha, koska laatikkojen raahaaminen esille jostakin takahuoneen perukoilta näyttää olevan niin rasittavaa ettei niitä sitten tuoda asiakkaalle enempää kuin mitä kerralla pystyy kantamaan. Asiakaspalvelua tässä asiassa voisi vähän parantaa.

Mies oli aluksi vähän skeptinen banaanilaatikoiden suhteen ja halusi vuokrata tai ostaa muuttolaatikoita. Ehkä ilmaisten laatikoiden haaliminen kaupoista ei sovi norjalaisten itsetunnolle, mutta minulle ne kyllä kelpaavat oikein hyvin. Muuttoon saa muutenkin sijoitettua ihan riittävästi kruunuja, joten tässä asiassa valitsen mieluummin ilmaisen vaihtoehdon. Pahvilaatikoiden ainoa isompi haittapuoli on niiden hävittämisestä aiheutuva vaiva sen jälkeen, kun tavarat on saatu paikoilleen.

Jos joku Oslon seudulla tarvitsee ison (tai pienemmänkin) kasan laatikoita noin kuukauden kuluttua, täältä niitä saa silloin ilmaiseksi.

Ammattimaisten muuttomiesten maksullisiin palveluihin on pakko turvautua muutaman hankalammin kuljetettavan esineen osalta. Pianosta totesin heti kättelyssä, että sitä ei sitten edes yritetä raijata potentiaalisesti liukkaita ulkoportaita ylös millään epämääräisellä talkooporukalla. Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää. Ja kun tilataan pianonmuuttajat, samaan kuormaan voidaan sitten laittaa muutama muukin isompi ja painavampi tavara.

Netistä löytyy MittOppdrag-sivusto, jota kautta voi pyytää tarjouksia kaikenlaisista työsuoritteista. Kirjaat ilmoitukseen, mitä haluat tehtäväksi ja missä, ja sitten tekijät antavat tarjouksensa, joista voi valita sopivimman. Aika kätevää, kun ei tarvitse ryhtyä googlaamalla etsimään muuttofirmoja ja jokaiselle erikseen tehdä tarjouspyyntöä.

Vuorokaudessa tarjouksia tuli aika monta ja hintahaitari on suuri. Minua ihmetyttää hinnoittelussa mm. se, että useimmat ilmoittavat verottoman hinnan. Mikä idea siinä on, kun kuitenkin pitää maksaa verollinen hinta?

Trysil

Viikonloppuna pääsin vaihteeksi tutustumaan uusiin maisemiin, kun miehen työporukka värväsi meidät mukaan laskettelumatkalle Trysiliin. Trysil sijaitsee runsas 200 km Oslosta pohjoiseen, Ruotsin rajan tuntumassa.

Itse asiassa tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin täällä Etelä-Norjassa Gardermoenin lentokentän pohjoispuolella. Matkan varrella nähtiin mm. Norjan suurin järvi, Mjøsa, ja pitkä pätkä E6-tietä, jossa oli meneillään kilometrikaupalla tietöitä. Valtatietä ajaessa maisemat näyttivät kohtalaisen tasaisilta - siis norjalaisen mittapuun mukaan - ja kun perjantai-illan pimeydessä päästiin perille, Trysilfjelletin muotokaan ei täysin valjennut. Vasta seuraavan päivän valossa maisema näytti komeutensa.

Yläkuvasta ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä päätelmiä laskettelutaidoistani. Huipulle pääsee helposti hiihtohissillä ja alas voi sitten tulla painovoimaa hyväksikäyttäen - suksien päällä tai takapuolellaan. Tämä oli peräti kolmas kerta kun kokeilin laskettelua. Edellisistä kerroista on ehtinyt vierähtää jokunen vuosi, joten taas aloitettiin lähes nollasta. Mies sen sijaan taituroi suksilla siihen malliin, ettei edistyneisyys tässä lajissa jäänyt huomaamatta.

Trysilfjellet on Norjan suurin hiihtokeskus, jossa rinteitä riittää joka lähtöön. Myös mökkialue rinteiden juurella on mittava. Mökkejä on kaikenlaisia yhden perheen loma-asumuksista tällaisiin koko suvun tai kaveripiirin majoittaviin ja rivitaloista ökyrikkaiden lukaaleihin.

Viikonlopun valaistusolosuhteet eivät valitettavasti suosineet valokuvausta, mutta maisemaa voi ihailla vaikkapa täällä.

Oppiiko vanha koira lukemaan ja kirjoittamaan?

Sain miehen siskolta kasan norjalaisia naisten- ja sisustuslehtiä. Tässä kasassa riittää tavaamista joksikin aikaa. Ja aion nimenomaan lukea niitä, en vain katsella kuvia. Sanomalehtiä lueskelen satunnaisesti, mutta aikakauslehtiä en ole ostanut kuin pari kertaa puolentoista vuoden aikana. Jotenkin on ollut rima korkealla tarttua norjankieliseen luettavaan, vaikka lehtiteksti yleensä on suhteellisen helppolukuista.

Luku-urakkaan kuuluu myös pari Jo Nesbøn kirjaa alkukielellä. Toista niistä olen jo päässyt eteenpäin muutaman kymmenen sivua. Älkää kysykö, kuinka pitkässä ajassa...

Romaanin lukeminen onkin paljon työläämpää kuin lehtien lukeminen. Pitäisi ymmärtää myös kaikenlaisia kielen vivahteita ja paneutua lukemiseen niin, että vielä seuraavanakin päivänä muistaa, mitä tähän mennessä on tapahtunut. Kaunokirjallisuudessa nimenomaan kirjailijan vapaus leikitellä kielellä tekee tekstin joskus vaikeaselkoiseksi. Kun lehtiteksti yleensä on selkeää bokmålia (kirjakieltä), kirjailija sekoittaa mukaan kaikenlaista muutakin ja sanasto voi olla kaikkea paitsi arkipäiväistä.

Paras aika ja paikka lukea kirjaa norjaksi on illalla sängyssä, kun sanojenselittäjä löytyy lähietäisyydeltä. Epäilen, että mieskin on saanut ihan uusia näkökulmia omaan äidinkieleensä, kun on joutunut pohtimaan erilaisten sanojen sekä fraasien merkityksiä ja välillä ottamaan kantaa kieliopillisiinkin seikkoihin.

Norjan kirjoittaminen onkin sitten toinen juttu. Muistelen joskus ihmetelleeni, miten on mahdollista, että lukutaitoinen ihminen ei osaa kirjoittaa - siis nyt puhutaan vaikkapa isoisovanhempien sukupolvesta. Mutta on se ihan mahdollista.

Kaikesta edelläsanotusta huolimatta luen norjaa suhteellisen sujuvasti, mutta kirjoittaminen menee vähän sinne päin. Arvailen, että näin nämä sanat mahdollisti kirjoitetaan, mutta lopputulos on todennäköisesti puoliksi ruotsia tai jotain ihan itse keksittyä. Norjan kirjoittaminen ei periaatteessa ole vaikeaa, koska kyllä tälläkin kirjakielellä on oma logiikkansa. Mutta kun pitäisi sitten saada myös ne lauserakenteet kohdalleen. Esimerkiksi prepositiot tulevat usein hihasta ravistamalla.

Puhuessa kielioppia ei ehdi niin miettiä, mutta kirjoittaminen on eri juttu. Töissä olen muutaman kerran sähköpostin lähetettyäni lukaissut sen uudelleen ja ryhtynyt miettimään, että mitäköhän tuossa nyt oikeastaan sanotaan. Ymmärtääkö vastaanottaja asian niin kuin olen sen tarkoittanut?

Viime aikoina olen muutenkin havainnoinut oman aktiivisen kielitaitoni tasoa ja todennut pari asiaa. Ensinnäkin sanavarastoa on niin paljon, että pystyn käymään jonkinlaista keskustelua. En kylläkään mistä tahansa asiasta. Toiseksi nyt ollaan siinä vaiheessa, että kielioppiin voisi oikeasti alkaa paneutua. Välillä minusta tuntuu, että puhun lähinnä preesensissä, kun en oikein osaa taivuttaa verbejä menneisiin aikamuotoihin.

Ehkä tässä pitää alkaa lukea ulkoa norjan epäsäännöllisiä verbejä tai tehdä muita vastaavia harjoitteita parhaaseen koulutyyliin.

Lunta ja sattumuksia

Viime viikolla satoi lunta. Oikein reilusti. Sitä taisi tulla pari, kolme päivää lähes yhteen menoon. Ei mitään isoa lumipyryä, mutta pienempikin intensiteetti riitti pitkällä aikavälillä kasvattamaan lumipeitteen paksuutta huomattavasti.

Torstaina oli lumikaaos, kun auraus ei pysynyt lumisateen tahdissa. Aamulla töihin lähtiessä auto meinasi jäädä lumikinokseen kiinni ensimmäisen kerran heti autokatoksesta tielle peruuttaessa. Kokeilin ensin vauhdilla peruuttamista, mutta vauhti hyytyi ennen kuin auto oli tiellä. Ei auttanut muu kuin ottaa lapio käteen ja luoda lumikinokseen auton mentävä käytävä.

Jos joku nyt miettii, että missä se mies oli tämän tapahtuessa, niin vastaus on että unten mailla. Miehellä on joustava työaika - minulla ei - ja päättipä sitten sopivana päivänä ottaa aamusta pari tuntia vapaata, kun ei siellä töissä ole nyt mitään. Höh!

Auraustilanne oli siis kaukana normaalista, samoin jonojen pituus ja vauhti. Normaalijonoilla työmatkaan menee noin 25 minuuttia, tällä kertaa 45 minuuttia. Työkaverini Mari ja minä tuuraamme tarvittaessa toisiamme. Viittä vaille kahdeksan sain Marilta viestin, että hän on myöhässä. Bussi oli jäänyt tulematta. Ilmoitin sitten töihin, että me molemmat tulemme myöhässä. Onneksi oli hiljainen päivä, loppiainen sekä Suomessa että Ruotsissa.

Töistä lähtiessä lunta oli edelleen joka paikassa. Työpaikan pihaa ei ollut aurattu eikä myöskään sieltä tielle johtavaa pikku ylämäkeä. Pihassa pystyi kuitenkin ajamaan ilman suurempi ongelmia, mutta ylämäki arvelutti. No, paras tapahan on ajaa vauhdilla ylös ja pysähtyä vasta tasaisella. Tämä oli siis suunnitelma, mutta sen torpedoi pyöräilijä (!), jota väistääkseni minun piti pysähtyä pari metriä liian aikaisin. Sen jälkeen auto ei enää liikkunut eteenpäin. Taaksepäin se suostui liikahtamaan pienen matkaa ja jämähti sitten täysin paikalleen.

Mutta eipä aikaakaan, kun ensimmäinen ohikulkija tuli tarjoamaan työntöapua. Puolen minuutin päästä auton takana oli jo kaksi avuliasta. Siitä sitten yritettiin eteenpäin, onnistumatta, mutta sitten auto suostuikin taas liikkumaan taaksepäin. Mäki alas ja uudelleen vauhdilla ylös. Juuri ja juuri auto sai punnerrettua itsensä tielle asti.

Jonot eivät paljon olleet aamusta muuttuneet, joten soitin miehelle, että tulen sitten kun tulen.

Tänään lunta oli edelleen, kaaosta ei sentään enää. Mutta ei sellaista välttämättä tarvita tapahtumarikkaaseen päivään.

Aamu alkoi taas episodilla. Ensimmäisessä vähän isommassa risteyksessä, kun odotimme sopivaa rakoa liikenteessä, joku tömäytti Jaguarillaan auton perään. Rouvashenkilöllä oli kiire, eikä hän olisi halunnut jäädä selvittelemään asiaa. Käyntikortti käteen ja sillä selvä, eikö niin? Sitä paitsi hän tunnisti meidät saman kadun varrella asuviksi.

Mies totesi, ettei tästä nyt noin vaan lähdetä pois tilannetta toteamatta. Rouva kaivoi kännykän esiin ja alkoi ottaa kuvia vaurioista. Minä tein samoin, mistä rouva jostakin syystä ärsyyntyi.

- Miksi sinäkin otat kuvia?
- Eiköhän se ole parempi niin, että me molemmat otamme omat kuvamme.
- Mutta minä en koskaan ole huijannut ketään! Miksi tekisin sen nyt?
- No... me emme tunne sinua, etkä sinä meitä...

Miehen diagnoosi rouvan käytökselle oli, että kyseessä on rikas, joka ei halua vaivata itseään tällaisilla ikävillä pikkuasioilla. Googlaamalla kun kaikenlaista saa selville, niin selvitettiinpä sitten sekin, että rouva todellakin on ihan kiitettävän vakavarainen. Lisäksi löytyi pikku kuriositeettina muutaman vuoden takainen lehtijuttu, jossa samainen rouva kertoi joutuneensa autoineen autonpesukoneen hyökkäyksen kohteeksi.

Illalla mies kävi keskustelemassa rouvan kanssa ja täyttämässä lomakkeita vakuutusyhtiötä varten. Rouvan muistikuvat aamuisesta olivat sen verran muuttuneet, että hänen autoonsa ei ollut tullut naarmuakaan vaikka vasen etukulma hiukan oli hipaissut meidän autoa. Meidän muistikuvamme mukaan rouvan auton oikeassa etukulmassa oli aamulla näkynyt naarmuja. Rouvan miehen - joka ei ollut tapahtumapaikalla - logiikan mukaan vastapuolen vauriot eivät olleet voineet syntyä tässä kolarissa. Rouva tosin hyväksyi tapahtumasta piirroksen, jonka mukaan hänen autonsa törmäsi meihin oikealla etukulmallaan.

Siinä on sitten vakuutusyhtiön ihmisillä ihmettelemistä...

***
Mahdollisesti huolestuneille vielä tiedoksi, että auton vauriot olivat loppujen lopuksi aika pieniä eikä ihmisille käynyt kuinkaan.

Muuttoa odotellessa

Jokin aika sitten kirjoittelin asuntolainan hakemisesta. Sen jälkeen ollaankin sitten etsitty uutta kotia, jossa hinnan ja neliöiden suhde olisi sopiva. Oslon ympäristö on aika tyyristä seutua, se täytyy sanoa. Ja kaiken maailman remonttikohteistakin pyydetään vaikka mitä ihan vaan sillä perusteella, että ne sattuvat sijaitsemaan pääkaupungin kupeessa.

Itse Oslo jätettiin pois suunnitelmasta heti alusta ja katse suunnattiin nykyisen asunnon lähialueeseen ja naapurikuntaan, josta sitten löytyikin sopiva rivitalonpätkä. Siitä teimme tarjouksen pariinkin otteeseen, ennen kuin kelpasi myyjälle. Täällä asuntokaupan hierominen on vähän kuin huutokauppaa. Kiinnostuneet ostajat korottelevat vuoroperään tarjouksiaan ja korkeimmaksi jääneen tarjouksen myyjä sitten mahdollisesti hyväksyy. Nyt onneksi säästyimme tarjouskilpailulta ja asia selvisi nopeasti. Eilen tehtiin kauppakirjat ja muutto odottaa runsaan kuukauden päässä.

Norjalaiseen asuntokauppaan liittyy piirteitä, jotka saivat taas vaihteeksi suuni loksahtamaan auki. En ole koskaan tehnyt asuntokauppoja Suomessa, mutta jotenkin minulla on mielikuva, että homma ei ehkä mene ihan samalla tavalla. Yksi on tämä huutokauppakuvio, jossa tarjoukset ovat julkista tietoa. Kun kaupat sitten on tehty, on myös kauppahinta julkista tietoa. Mies kaivoi netistä esille, mitä myyjät olivat maksaneet asunnosta ja mitä naapurien asunnoista oli maksettu. Ja nämä tiedot löytyvät siis asunto-osoitteen tarkkuudella ja ostajan ja myyjän koko nimellä. Tässä asiassa ei siis ole mitään yksityisyyden suojaa.

Asunto on rivitalon pääty, jossa on omaa pihaakin jonkin verran. Sinne aloin jo suunnitella parin marjapensaan istutusta, kunhan kesä koittaa. Ja varmaan jotain muutakin. Pihan nykytilasta ei meillä tosin ole kovin tarkkaa käsitystä, vaan pitää odottaa, mitä lumen alta paljastuu.

Suomalaismallisia, yhdessä tasossa olevia rivitaloja täällä ei taida olla ollenkaan. En ole ainakaan nähnyt. Tässäkin talossa on kolme kerrosta. Muutossa pitää siis kantaa valtaosa tavaroista portaita joko ylös tai alas. Ja mielellään kerralla oikeaan kerrokseen. Pienehkön dilemman mahdollisesti muodostaa pianon sijoitus. Keskikerrokseen, jossa on sisäänkäynti, se ei sovi, vaan muuttomiehet saavat kauniisti kantaa sitä portaita pitkin johonkin suuntaan.

Keittiökokeiluja: pinnekjøtt ja kålrabistappe

Uuden vuoden alkajaisiksi meillä tehtiin norjalaista perinneruokaa, pinnekjøttiä eli "tikkulihaa". Pinnekjøtt on levinnyt Länsi-Norjasta koko kansan herkuksi ja kuuluu ilmeisen erottamattomana osana norjalaiseen joulupöytään.

Kokkina toimi Heli. Mies, jolla ei ole kokemusta kyseisen ruuan valmistuksesta mutta kylläkin sen syömisestä, avusti googlaamalla tarvittavat reseptit ja arvioimalla lopputuloksen oikeaoppisuutta.

Pinnekjøttin raaka-aine on savustettua ja kuivattua lampaan kylkeä luineen. Ensin kylkiluita liotetaan vedessä. Näiden paketissa olleen ohjeen mukaan 10-12 tuntia on sopiva aika, netistä löytyneissä ohjeissa suositeltiin 24 tunnin liotusta.

Yläkuvassa kylkiluut ovat liotuksen jälkeen. Rasvan määrä on silmämääräisesti arvioiden suuri ja rasvahippuja on kiinnittynyt myös liotuskattilan laitoihin. Ei näytä kovin herkulliselta.

Kypsennystä varten kattilan pohjalle asetellaan ensin ohuita puupalikoita. Näitä koivupuutikkuja myydään ihan varta vasten pinnekjøttin valmistukseen. Kattilan pohjalle tulee vettä ja kylkiluut asetellaan tikkujen päälle niin, että ne eivät ole vedessä.

Mietin, olisiko pyhäinhäväistys käyttää puutikkuviritelmän asemesta höyrykattilaa. Vai onko koivupuutikuilla ehkä jokin syvällisempi merkitys kuin vain pitää kylkiluut poissa vedestä?

Sitten kylkiluita höyrytetään kattilassa kannen alla kolme tuntia. Välillä lisätään vettä, jottei höyry pääse loppumaan. Kypsennysvaiheessa lampaanlihan lemu on selvästi aistittavissa keittiössä ja jossain määrin muuallakin huushollissa.

Kolmen tunnin kuluttua ruoka on valmista. Kypsä liha ja rasva irtoavat luista helposti. Tätä ruokaa on lupa syödä sormin. Tosin kannattaa muistaa lautasliina, johon saa pyyhkiä rasvan sormista ja suupielistä.

Lisukkeeksi tehtiin kålrabistappea eli lanttumuhennosta. Lanttu, pari porkkanaa ja pari perunaa pilkotaan palasiksi ja keitetään pehmeiksi. Peruna miedontaa makua ja sen voi jättää poiskin. Kypsät juurekset muussataan. Tein ohjeen mukaan hienoa jälkeä sauvasekoittimella, mutta miehen mielestä muusissa olisi pitänyt olla sattumia.

Muusiin lisätään desi kermaa ja pari voinokaretta ja mausteeksi suolaa, pippuria ja muskottipähkinää. Tämä oli jonkinlainen modernisoitu kevytversio, sillä perinteisemmän reseptin mukaan ruokaan olisi pitänyt kerman sijaan laittaa ribbefettiä eli ihraa ja voitakin hiukan enemmän. Reseptiä seuraten muhennoksesta tuli hiukan turhan löysä. Kermaa olisi riittänyt vähempikin määrä.

Miehen mielestä ruuassa olivat maut kohdallaan. Minun mielestäni pinnekjøtt oli melkoisen suolaista - ja aivan älyttömän rasvaista - ja kålrabistappe tuli ihan tarpeeseen tasapainottamaan makua. Ensi kerralla kylkiluita voisi liottaa pidempään, jos se vaikka vähentäisi suolaisuutta.